Kesälomalle novellin siivittämänä

Tämän Tommy Tabermanin runon pohjalta kirjoitetun novellin myötä antoisaa, nautinnollista kesälomaa kaikille Sipoon lukion opiskelijoille ja henkilökunnalle! Onnea oman Onnelanne etsimiseen!

Kohti tavoittelematonta onnea,

musertavan kaukaista,

nostamme hymy huulilla

pienen purjeemme

ja lähdemme

• Tommy Tabermann

Onnela vai onni?

Synkkä päivä. Taas. Jo vuoden ajan jokainen päivä on ollut synkkä. Pilvet ovat levänneet auringon päällä estäen lämmön ja valon pääsyn maahan. Ihmisten ärsyynnys on käsin kosketeltavaa. Jokainen vastaantuleva vilauttaa nopean, murhanhimoisen katseen kohti, kun yrittää tervehtiä. Minä yritän silti pysyä positiivisena. Ehkä vielä jokin päivä pääsen onnen luo, vaikka se onkin niin musertavan kaukana.

Kuluu viikko. Ehkä kaksi. Ehkä sittenkin päivä. En ole varma. Ajankulua ei oikein ymmärrä tällaisessa paikassa, aika tuntuu vierivän äärettömän hitaasti. Minua alkaa ärsyttämään tämä kaikki, suoraan sanottuna, paska. Ihmiset muuttuvat päivä päivältä töykeimmiksi. Päätän siirtyä uuteen maailmaan, aion lähteä Onnelaan, kaukaiseen Onnelaan.

  Etsin kaapistani viltin, jonne saan tärkeimmät tavarani. En halua unohtaa valokuvaa äidistä ja minusta. Se on tärkein esineeni. Äitini siis kuoli ehkä vuosi sitten. Hän masentui. Niin kuin kaikki muutkin täällä. Kohta olisi minun vuoroni, ellen lähtisi nyt pois täältä.

  Nyt kävelen viimeisen kerran tympeiden ihmisten ohitse. Väläytän jokaiselle suuren hymyn, se on oikeasti aito hymy. Tai niin ainakin luulen. En ole pitkään aikaan ollut näin iloinen, en oikeastaan ikinä. Kukaan ei kuitenkaan hymyile takaisin. Hymyileepäs. Yksi poika, tosi söpö yksilö. Nappaan häntä kädestä ja kerron lähteväni Onnelaan. Hän kauhistuu ja kertoo, että ei Onnelaan voi vaan mennä. Minä hämmennyn. Hän kertoo, että ei ole paikkaa, Onnelaa, on vain onni. Onni? Mikä?! Mikä se on?

  Hän pyytää minut kävelylle kanssaan. Poika kertoo perheestään ja elämästään. Voi miten ihana poika! Pysähdymme suurelle aukiolle. Aukio on vihreä, se on ruohoa. Onpa kaunista. Poika tönäisee minua leikkisästi. Hän ei tiedäkään, millainen tyttö oikein olen. Niin syttyy paini. Painimme maassa hetken aikaa. Pian kuitenkin paini loppuu ja katseemme kohtaavat. Näen onnen. Ei, en sitä paikkaa, Onnelaa, vaan oikeasti onnen, sen tunteen. Poika katsoo minua suurilla sinisillä silmillään ja hymyilee. Nyt tiedän mitä onni on, olen löytänyt sen. Vihdoin.

   Synkkä päivä muuttuu aurinkoiseksi. Se ei ollutkaan päivä, se olin minä. Löysin tieni onnen luo. Olen oikeasti onnellinen, vihdoin. Kiitos poika!

teksti: Sara Mertaniemi, äidinkielen kolmoskurssin kirjallisuustyö